Siilirakkautta Italiassa – kun kukaan ei välita hyppysellisestä onnea

Hyppysellinen onnea, siilitarinoita Italiasta
Sain siilikirjan #eläinystäväni2018-messuilta. Ensi hotkaisu kahvin kanssa jo Messukeskuksen lehdistöhuoneessa.

 

Onko sinun pihallasi siilejä? Oletko vienyt vesikuppeja siileille ja muille pikku eläimille tänä ihmeellisen kuumana kesänä?

Niin kauan kuin asuin omakotitalossa, pihallamme oli siilejä ja ruokimme niitä. Kun olin aivan pieni, Musta-niminen kissamme söi vain keuhkoa. Siihen aikaan kaikenlaisia sisäelimiä sai lähikaupan lihatiskiltä, ja kun kissa kerran maistaa keuhkoa, se on niin suurenmoinen herkku, että muu ei enää kelpaa.

Kerran sitten kissan herkkua, jota minäkin pikkulikkana osasin kauppaan mennessäni pyytää (huusin jo tuulikaapissa: ”Kissalle keuhkua ja mulle sata rammaa keittosinkkua!”), ei liiennyt valikoimiin kolmeen päivään. Ja kissa huusi ja mourusi, koska mikään muu ei kelvannut.

Kun herkku lopulta löytyi, se tarjoiltiin Mustalle pihalla. Ja tuoksuvan annoksen vei siili. Kissa ei voinut mitään.

 

Myöhemmin opimme, että pihan siileille on parempi tarjota vettä, ei suinkaan maitoa, ja että kissan raksut kelpaavat niille hyvin.

Siilit ovat aina herättäneet minussa sympatiaa, ja niinpä ilahduin kovin, kun tapasin #eläinystäväni2018-messuilla Vesa Tompurin, joka hihkaisi: ”Tässä on sinulle seuraava kirja blogiin!” ja ojensi uunituoreen siilitarinan.

Yhteistyössä toimittajan kanssa kirjan on työstänyt eläinlääkäri, joka olki tottunut käsittelemään nautoja. Ja sitten hän sai isojen eläinten lomassa hoidettavakseen siiinpoikasen, joka painoi 25 grammaa… Siitä kirjan nimi, nerokkaasti suomennettu Hyppysellinen onnea. Ainakin italialaisessa alkuteoksessa  onnea on 25 grammaa. Suomennos on Helena Hakola-Loukon.

Aviadorin sivustolle ja kirjan tietoihin pääset tästä linkistä. Onpa kirjalla Facebookissa fanisivukin.

25 grammaa… Siis puoli palaa hiivaa. Sen kokoisen otuksen hengestä ja terveydestä nautatohtori alkoi huolehtia ja sai tuta, mitä vauvavaiheen valvominen on. Ravintoa kun piti tiputtaa pikku suuhun pisara kerrallaan, ettei siilinpoikanen vetäisi liian isoa määrää väärään köökiin, ja koko homma piti toistaa kolmen tunnin välein.

Ninna-siili kasvoi ja selviytyi. Muitakin tuli, ja useimmille kävi hyvin. Kirjassa on mukana valokuvia.

Massimo Vacchettan ja Antonella Tomasellin yhteistuumin laatimassa kirjassa toistuu ajatus sellaisten puolustamisesta, joita pidetään vähäpätöisinä ja joista useimmat eivät välitä. Tämä kummastutti minua, kun ajattelin, etttä siili on rauhoitettu, ja kaikkihan sitä nyt suojelevat. Mutta eihän aikakaudellemme ominaisen välinpitämättömyyden pitäisi olla mikään yllätys.

Onneksi Italiassakin on siileistä innostuneita. Nyttemmin toimii jo siilikeskus, missä järjestetään tapahtumia ja tempauksia ja monet vapaaehtoiset työskentelevät siellä.

Ninnalla ja muutamilla muilla siileillä on oma pikku paratiisi, puutarha, missä ne voivat viettää jokseenkin itsenäistä elämää. Tapaako tohtori ensimmäistä hoidokkiaan vielä? Lue Hyppysellinen onnea, niin tiedät.

*** Sain kirjan blogia varten Aviador Kustannukselta. ***

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *