”Mitä sinä harrastat?”

Kuvituskuva: @rositavisio

 

Tapasin ystäviä, joita en ollut nähnyt kasvotusten pitkään, pitkään aikaan. Vuosia olimme pyörineet aivan eri puolilla Suomea. Vaikka sävel oli edelleen yhteinen, lämmön ja läheisyyden tunne tallella, samoin ilo ja luottamus, piti arjen tasolla tutustua uudestaan.

Harrastukset oli yksi iltapäiväkävelyn tutustumiskysymyksiä. Selitin, että luen aina: en ole koskaan päässyt siitä kymmenkesäisen ahmimisiästä ohi. Ja kirjoitan.

”Runoja?”

Sitä ne aina ensimmäiseksi ehdottavat jostain kumman syystä. Näytänkö minä muka jotenkin runolliselta? Vai onko se vain haaveellisten tyttöjen luontainen ala niiden mielestä, jotka eivät itse kirjoita? Minä runoilen tosi harvoin enkä myönnä tavallisesti sitäkään.

”Pieniä tarinoita ihmisistä”, täsmensin päätäni pudistaen ja sain ilkikurisen vastauksen, että apua, onneksi hän on vain tällainen harmaa…

Kirjoittaminen on tainnut kuulua elämääni niin kauan kuin kynä on kirjainten tekoon pysynyt kädessä, luulen. En muista aikaa, jolloin en olisi kirjoittanut.

Ensimmäisen päiväkirjan sain äidiltä tokaluokkalaisena. Se oli vaaleanvihreä, lukollinen, ja sain sen matkalla. Äiti jäi sairaalaan Helsinkiin, ja isompana tajusin, että päiväkirja oli ehkä hienovaraisesti tarjottu purkautumistie, jos leikkauksessa olisi käynyt huonosti. Onneksi kaikki meni hyvin.

Muistikirjoja on vuosikymmenten aikana kertynyt, ja voitte kuvitella eriväristen ja -kokoisten vihkojen pinot, kun kerron, että ne ovat kaikki tallessa enkä ole repinyt mitään. Nekin, joita punastelen enkä koskaan lue uudestaan, ovat tallessa. Muistikirjat ovat osa henkilöhistoriaani, ja olen halunnut säilyttää sen.

Aivan alaluokilla kirjoittelin jotain, mitä kutsuin runoiksi. Onneksi en muista ainuttakaan. Mutta muistan, että kun luokkakaverilla oli sellainen… muistovihko, miksihän sitä kutsuttiin, sellainen, että kaveri sai liimata sivulle kiiltokuvan, vai olikohan vihko jo koristeltu ja sai valita haluamansa sivun, ja kirjoittaa siihen sitten runonpätkän tms., halusin kirjoittaa oman runoni. Kaveri koetti kyllä estellä, mutten totellut. Innostukseni muistan vieläkin, värssyä en.

Jonkin verran olen aikuisena kirjoittanut runoja osana surutyötä, jolloin myös päiväkirjan kirjoittaminen on ollut tärkeää. Kun tuskan tai minkä vain tunteen kirjoittaa ulos itsestään, se laimenee. Kun luen jälkeenpäin, ihmettelen, oliko se noin iso juttu. Olo on helpottunut, ja edistymisen huomaa teksteistä.

Pienet tarinat tulivat tärkeäksi osaksi kirjoittamistani yläkoulussa. Yhä vielä ajattelen olevani lyhyiden tekstien ihminen, ja minun on vaikea kuvitella venyväni kirjaksi. Vaikka en kai siitäkään lakkaa ikinä haaveilemasta.

Entä sitten etanaposti! Hiljaa ja rauhallisesti kommunikoivat kirjeet, paperit, jotka valikoin huolellisesti, kuoriin sujautettavat tarrojen tai teepussin kaltaiset pikkulahjat, satunnaisesti jopa reunuksiin ilmaantuvat piirrokset, vaikka piirtäminen yleensä on pakkopullaa eikä lainkaan mieluista.

Harmi, ettei kirjeisiin ole niin paljon aikaa kuin haluaisin.

Kaveripiirssä olen ohjannut luovan kirjoittamisen harjoituksia, ja yhdessä kirjoittaminen ja tekstien lukeminen pienessä porukassa on ollut hauskaa ja kaikin tavoin antoisaa. Meitä oli kerhossamme kolme vakijäsentä, ja joskus saimme vieraita. Oi niitä aikoja, ennen kuin hajosimme tahoillemme.

Bloggaaminenkin on antoisaa, ja voi jos se olisikin vain sitä, että saisi kirjoittaa! Välttyisi tekniikan kanssa tahisemiselta, visuaalisuuspohdinnoilta ja somesuorittamiselta. Ensimmäisen blogini perustinkin siksi, että halusin säilyttää kirjoittamisen ilon, kun silloinen työpaikkani oli lannistavanlainen.

Entä sinä? Mitä mietteitä harrastuksistasi yleensä ja kirjoittamisesta erityisesti?

P.S. Vasta tarinoituani luonnoksissa lojuneen jutun tajusin, että 20.3. vietetään maailman tarinapäivää/tarinointipäivää (World Storytelling Day) ja 21.3. runon päivää (World Poetry Day).

 

2 ajatusta aiheesta “”Mitä sinä harrastat?””

  1. Kuulostaa tutulta moni kohta – päiväkirjat ja etanaposti etenkin! 🙂 Tarinoita, loruja ja näytelmiä kirjoitin lapsena paljon, mutta yläasteella ja lukiossa innostus latistui tai suorastaan latistettiin. Onneksi kipinä jäi kytemään, ja nyt aikuisena kirjoittaminen on tosiaan iso osa mun elämää. Viime aikoina olen löytänyt uudestaan myös musiikin ilon – ja se onkin se toinen mun sydäntä lähellä oleva harrastus. Kissoja ja eläimiä ei tietenkään lasketa harrastukseksi vaan elämän rakkaaksi välttämättömyydeksi. <3

    1. Hyvin määritelty! Välttämättömyydet nimittäin, vaikka kyllä sanat ja säveletkin aika lailla hengissä pitävät ajoittain…

      Surullista kuulla, että kirjoittamista on latistettu jossain vaiheessa. Onneksi uskalsit nousta ja näppis laulaa!

Vastaa käyttäjälle admin Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *