Lapsuuden kirjoja, jotka puhuttelevat yhä uudestaan

Olen sitä sukupolvea, jonka elämään kirjat ovat kuuluneet aina. Minulle on luettu paljon, ja tapaan sanoa, etten ole koskaan oikein päässyt ahmimisiästä.

Kaaoksenhallinta-blogin Anna ehdotti taannoin kommentissaan, että kirjoittaisin siitä, mihin lapsuuden ja nuoruuden kirjoihin voi palata aina uudestaan. Hänen mainitsemansa Anna-kirjat ja Pikku naisia sopivat oikein hyvin minunkin listaani. Pahoittelut, Anna, kun mainion ideasi toteuttaminen on vienyt näin tuhottoman kauan!

Kirjoittaminen on aina ollut niin lähellä sydäntä, että Runotyttö-sarja (ja henkilöhahmo) on minulle vielä Anna-sarjaa läheisempi. Niin olen samaistunut kirjoittajana etenemiseen, niihin alppipolun virstanpylväisiin.

Todellakin sellaiset vanhat tyttökirjat, joita äitini ikäpolvi nuoruudessaan luki, ovat kuluneet minunkin hyppysissäni. Joukossa on Susan Coolidge: Katyn toimet, Clover, Alppilaakson maja ja mitä näitä on. Herttaista, puhdasta, kotoisaa. Ainoalle lapselle tietysti sisarussarjan edesottamukset olivat ihmeellinen aihepiiri sinänsä.

Suurimpia lapsuuden suosikkikirjailijoitani, jonka tuotannosta kyllä sittemmin olen vieraantunut, on Leena Krohn. Ihmisen vaatteissa -kirjaan palaan yhä silloin tällöin. Kirja kertoo pelikaanista, joka ihailee imisiä niin kovin, että tahtoo tulla ihiseksi itsekin, ja ystävystyy poikaan. Mikä nautinto sekä äimistellä että murehtia ihmisten kehnoa huomiokykyä, sitä, miten aikuiset näkevät luulemiensa todennäköisyyksin mukaan eikä todellisuutta. Ihmisen vaatteissa pelasti monta ainekirjoitustuntia yläasteella ja vielä lukiossa. Ja yhä vielä, kun lukutuulella oleva kaverini kyseli viestissä viittä suosikkikirjaani, Ihmisen vaatteissa sai suosituksista paikan.

Siinä missä Runotytöt ovat oiva flunssalääke vieläkin – kun ei ole kamalasti kuumetta mutta on sillä lailla puolisairas, että pötköttelee peiton alla kissan kanssa, tiedättehän -, ehkä kaikken koskettavin kirja on ollut Pikku Prinssi. Taas pääsee ihmettelemään omituisia aikuisia, jotka rakastavat numeroita eivätkä millään ole nähdä tärkeimpiä asioita sydämellään.

Luin Pikku prinssin ensi kertaa kahdeksan vanhana, ja kauan se kesti, ettei jokainen lukukerta itkettänyt. Varmaan turvallinen keino kohdata myös kuoleman käsittelyyn liittyvät tunteet.

Vielä yksi vinkki. Pekka Töpöhännän ehkä tunnette? Tiesittekö, että Gösta Knutsson kirjoitti myös muutaman Nalle Karvatassu -kirjan? Hupaisempia kuin kissatarinat.

Sinänsä olen seurannut nuorisokirjallisuutta löyhästi myös aikuisena. Tuija Lehtiseltä olen lukenut vasta aikuisena myös hänen nuortenkirjansa, Mirkka-sarjan, Sara-sarjan ja mitä kaikkea. Ja onpa aikuisena osunut käteen myös ihan loistavia kuvakirjoja. Minulla oli aikoinaan se etu, että äiti oli kirjastossa töissä.

Oman juttunsa ansaitsisivat ne kirjat, joille on nauranut sekä lapsena että aikuisena mutta eri syystä. Tuleeko snun mieleesi moisia?

 

2 ajatusta aiheesta “Lapsuuden kirjoja, jotka puhuttelevat yhä uudestaan”

  1. Hei, miten ihana postausaihe! Mulla on kuule ihan sama, Annat ja Uudenkuun Emiliat on kahlattu monen monet kerrat, mutta Runotyttö on ehdoton suosikkini nuoruusvuosilta. Kesäöisin niitä luin ja itkin.;)
    Siis tuo Krohnin kirja on selkeästi Pelikaanimies-elokuvan pohjalla! Elokuva on ihan todella, todella hyvä! Jos et ole sitä nähnyt, niin suosittelen. Siinä on viisautta lapsille ja aikuisille.<3 Kirjan voisinkin ottaa luettavakseni.:)
    Pikkuprinssiä luin 2-kymppisenä, kun ero pitkäaikaisesta poikaystävästä otti koville. "Sinun on pidettävä huolta siitä, minkä olet kesyttänyt". Tu poikaystäväni ei juuri kirjoista välittänyt.:P

    1. Hei, kiitos elokuvavinkistä! Osuu etäisesti johonkin tuttuun, mutta ei herätä muistoa, joten täytyypä penkaista.

      Pikku prinssin kaltaiset kirjat, joita voi lukea monenikäisenä ja samastua aina vaiheensa mukaan, ovat niin parhaita! Juu, olin iloinen lukijan toiveesta. Oli mainiota sukeltaa muistoihin ja mietiä näitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *