Huura ja Piirapoora – kokkausmuistoja lapsuudesta

Keittelin hernesoppaa, tai -muhennosta valkosipulin ja sipulin kanssa, samalla kun mutustin kasvispiirakan palaa ja mietin tyytyväisenä, että tykkään ruoanlaitosta ja osaan tehdä vähästä hyvää. Olen vuosikausia hokenut, että yksineläjän vasta pitääkin osata kokata, kun siitä kattilallisesta sitten riittää muutamaksi päiväksi… (Olen siis sitä sukupolvea, joka melko yleisesti kasvatettiin ”laittaa miehelle ruokaa” -tyyppiseen ajatteluun, ja olen hienokseltaan aina kapinoinut moista ajattelua vastaan, kun itsekin tykkään syödä.)

Mutta missä vaiheessa keittiöpuuhista tuli harrastus?

 

Opin kävelemään myöhään. Vanhemmat kyllä noudattivat viisaan lääkärin neuvoa, että yhtään ei saa hoputtaa; kun lapsi tuntee, että jalat kantavat, se menee. Silti äitini kärsivällisyys taisi olla koetuksella, kun kökötin hänen käsivarrellaan hänen ollessaan päivällispuuhissa.

Istuin siinä ja juttelin. Kerroin satuja Huurasta ja Piirapoorasta, jotka olivat pilviä. Kuulemma olin tiedustellut äidiltä, oliko hänen työpaikallaan yhtään Huuraa.

Milloin sitten aloin osallistua kokkaamiseen tai leipomiseen? Rupesin miettimään tätä, kun huomasin jonkun kirjoittavan somessa siitä, mitä ruokaa on hyvä tehdä lapsen kanssa.

Jotenkin tuntuu, ettei selviä muistoja ole. Varmaankin on mummon kanssa leivottu, olen saanut sekoittaa taikinaa (ja maistella sitä, nuolla kulhon). Muistan ison kananmunanvalkean, posliinisen leivontakulhon. Isoäiti piti köökiä joskus niin suvereenisti hallussaan, että minun piti alle kaksikymppisenä kasvattaa joltinenkin selkäranka, jotta sain hänet loitommaksi sotkeutumasta omiin leipomuksiini.

Kolmen naisen ja kolmen sukupolven taloutemme oli sellainen, että vieraita kävi aika vilkkaasti. Leipomistaidoille oli tarvetta. Ja tykkäsin siitä, että kun luin ruoka- tai leivontaohjeen, maistoin lopputuloksen jo suussa.

Lopulta totesimme, että ravintolaruoasta ei ole useinkaan takeita. Kotona saa parempaa.

 

Kuva: @rositavisio Kesäisellä piknikillämme mutustettiin sormiruokaa.

 

 

Ruokamuistoja on lapsuudesta vähemmän. Lauantai-iltaisin pantiin usein possunpaisti uuniin, saunan jälkeen kuumaan liemeen kastettiin leipää, ja liha oli sunnuntairuoka. Mutta että olisin muuta kuin pessyt perunoita tai raastanut porkkanaa… taaperona jo touhunnut… Varhaisissa lapsuusmuistoissa on muuta kuin ruokaa.

Kotiruokaa meillä tehtiin, kasvisvoittoista kyllä, niin että idut ja vastaavat kävivät tutuiksi. Uteliaisuus maistella kaikkea tulee kaukaa. Ainakin yläasteikäisestä alkaen minulla on ollut bravuureja keittiössä. Lasagne taisi olla ensimmäisiä. (Vieläkään ei tahdo saada hyvää muualla kuin kotona.)

Muistatko sinä,  kun aloit laittaa ruokaa? Kerro hassu tai herkullinen tapaus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *